Markku Ruohonen ja Pekka Mauro – sadan vuoden ajokokemus mittarissa

Vapun aikoihin turkulaisille Markku Ruohoselle ja Pekka Maurolle tuli kuluneeksi 50 vuotta ensimmäisen ajovuoron alkamisesta. Viimeisen kymmenen vuoden ajan alla on molemmilla ollut vähäpäästöiset autot. He olivat aikoinaan ensimmäisten joukossa koko Suomessa hankkimassa sähköllä liikkuvia takseja.

Huhtikuun 26. päivä vuonna 1974. Silloisella Nummen taksiasemalla oli ensimmäistä vuoroaan aloittelemassa ja ensimmäistä kyytiään autossa numero 39 odottamassa Markku Ruohonen.

–Kädet täristen ja peukalo tangentilla odottelin ulasta huutoa ”Huomio Nummi”. Kun se sitten vihdoin tuli ja vastasin kutsuun, sain ensimmäisen kyytitilaukseni. Joku Honkatien alkupään numero se oli. Ja sieltä sitten kyyti rautatieasemalle. Siitä se sitten lähti, Ruohonen muistelee ensimmäistä kyytiään.

1970-luvun puolivälissä oli Turun kaupunki varsin erinäköinen mitä nykyään. Runosmäen, Varissuon ja Nättinummen kaupunginosia vasta suunniteltiin ja raitiotie oli vasta lakkautettu.

–Kyllä se oli tietyllä tapaa taksinkuljettajan näkökulmasta kulta-aikaa. Eipä sitä toisaalta silloin silti ajatellut, että tätä samaa työtä tekisi seuraavat 50 vuotta, Ruohonen ynnäilee kuluneita vuosia.

Viittaus kulta-aikaan lienee osittain ajan mukanaan tuomaa kultausta, mutta totuuttakin taustalla varmasti on. Työvuorot olivat pitempiä, 12-18 tuntia kerrallaan. Tämän päivän työaikalaki menettäisi yöunensa, jos kuulisi millaisia vuoroja 50 vuotta sitten kuljettajat ajoivat.

 

KOLLEGOIDEN KUNNIOITUS

Muutamaa päivää Markun ensimmäisen työvuoron jälkeen omaa ensimmäistä kyytiään odotteli sairaalan lähettyvillä, ”Kiinan” tolpalla, Pekka Mauro.

–Jonon hännille ajoin ja kyllä siinä hetken ehti odotella, ennen kuin oma paikka oli jonon keulilla ja tuli se minun ensimmäinen kyytini. Helppo kyyti, joka päättyi Kauppatorille, niin siitä sai aika nopeasti seuraavan ja siitä se sitten lähti. Sillä tiellä ollaan, Mauro muistaa.

Jos aika oli alalla kultaista, vallitsi kuljettajien kesken myös tiukka kunnioitus, hierarkia ja paljon sittemmin pois pudonneita kirjoittamattomia sääntöjä. Uusia kuljettajia ei välttämättä otettu avosylin vastaan, mutta kaikkia kollegoita kunnioitettiin päivästä yksi alkaen.

–En mä koskaan miettinyt sitä sillä tavalla, että onko minut hyväksytty osaksi porukkaa vai ei. En mä välittänyt siitä, sillä halusin vaan hoitaa oman työni niin hyvin kuin mahdollista. Se luultavasti riitti, kun ei mulla ole ikinä ollut mitään ongelmia tulla toimeen muiden kuljettajien tai autoilijoiden kanssa, Ruohonen kuvaa aikakautta.

Pekka jatkaa Markun lopetettua:

–Olihan se muutenkin ihan erilaista kuin nykyään. Ei ihmisillä ollut niin paljoa omia autoja silloin, jos olikin niin ei yhtä enempää per perhe. Tarve taksille oli erilainen.

–Ja lisäksi ravintoloiden aukioloajat määrittelivät aika pitkälle sitä milloin työpäivä ratin takana päättyi. Ravintolat menivät silloin kiinni puolilta öin. Ensimmäiset yökerhot jossain Hotelli Ruissalossa ja Marinan Submarinessa sitten pidensivät aukioloillaan ajovuorojakin aamuyön tunneille, Pekka kertoo.

 

TYÖT JATKUVAT AINAKIN VUODEN LOPPUUN SAAKKA

Kun parivaljakko on ollut taksin ratissa yhteensä sadan vuoden taipaleen, lienee heillä myös syntynyt joitain näkemyksiä siitä, miten taksinkuljettajan ammattia tulisi suorittaa. Yksi tärkeä neuvo niin nykyisille kuin tulevillekin taksinkuljettajille tulee molempien suusta lähes samoilla sanoilla:

–Asiakkaan läsnä ollessa kuljettajalla ei ole mitään tarvetta tuoda esiin omia näkemyksiään tai mielipiteitään, mikäli ne eivät kosketa matkantekoa. Sen 15 minuuttia kun asiakas on kyydissä, voi olla kenen tahansa kanssa samaa mieltä.

Lista jatkuu kahdella kielletyllä puheenaiheella, joista toinen on varsinkin Turussa erittäin arka aihe. Ja on aina ollut.

–Politiikka on sellainen puheenaihe mihin kuljettajan ei kannata ottaa mitään kantaa. Ja TPS, sitä ei saa arvostella, Ruohonen naurahtaa.

Kauanko vielä aiotte jatkaa taksin ajamista, Markku ja Pekka?

–Ajolupa on tämän vuoden loppuun saakka, mutta kuka tietää vaikka pidempäänkin. Tilanteen mukaan, Pekka Mauro miettii.

–Niin kauan kuin koen itseni tarpeelliseksi ja tykkään siitä mitä saan tehdä. Ei joka aamu välttämättä niin kovaa huvita lähteä töihin, mutta kun sinne töihin pääsee, niin kyllä minä siellä tykkään olla, Markku Ruohonen päättää.